Estevalmennuksia matkan varrelta
Jouluspessut jatkuu, ja tällä kertaa tarkastellaan vähän mun ja Codan matkaa esteiden parissa. Itse luokittelen meidät ehdottomasti enemmän esteratsukoksi, mutta onko mulla oikeus siihen? Voinko mä sanoa meitä esteratsukoksi, vaikka ei kehitytä haluttua tahtia, tai kisata korkealla tasolla. En osaa sanoa, mutta nyt katsellaan vähän videoita aikajärjestyksessä!
Alun estetreeniä varjosti ensimmäisten päivien onnettomuudesta syntynyt pelko, joka näkyy helmikuun 2014 videolla jännittyneisyytenä, ja turhana patistamisena esteille. Olisi pitänyt luottaa ja malttaa, mutta siinä vaiheessa meidän luottamussuhde oli vasta rakentumassa pikkuhiljaa.
Kevään edetessä alettiin tuntemaan toisiamme aina vaan paremmin, ja estehommatkin etenivät omalla painollaan. Saatiin hyppäreistä päivä päivältä enemmän irti, ja kun pääsin itse rentoutumaan, alkoi onnistumisiakin tulemaan. Estekorkeus pysyi vielä metrin alapuolella, mutta juurikin pienemmilt esteiltä tarvittiin rutiinia ja paljon! 2014 huhtikuun videoilta näkyykin, että päästiin jo ratsastamaan ratoja läpi ilman keskeytyksiä ja turhaa säätöä. Kehityttiin kovaa vauhtia, ja luottamus alkoi kasvaa. En voi tosiaankaan sanoa osanneeni vielä ratsastaa ollenkaan, mutta suurimman osan ajasta olin edes häiritsemättä hevosta. Mä nautin hyppäämisestä, eikä Codakaan tuntunut pahemmin kärsivän :)
Kesän aikana päästiin kunnolla töihin, ja kisatkin etenivät kivasti!
Suurimmaksi osaksi pelkkiä puhtaita ratoja, ja päästiin etenemään 60cm
-luokista 100cm -luokkiin. Treenit muuttuivat pikkuhiljaa teknisemmiksi, ja syksyä kohden oltiin hypätty jos jonkin moista rataa ja tehtävää. Onnistumisia ja epäonnistumisia kertyi, ja arvokasta kokemusta erilaisista tilanteista. Kotona treenit sujuivat vaidellen, mutta suurimmaksi osaksi kaikki meni hyvin. Perus virheitä toki tuli vaikka kuinka, mutta tärkeimpiä hetkiä oli onnistumisen kokemukset. Usein treenit meni kuitenkin vähän puoliteholla, niin ettei meno ollut hyvää eikä huonoa. Ei etenemistä, ei takapakkia. Syksy 2014 meni pitkälti niin.
Talvea kohti mentäessä treenit vaihtelivat enemmän, jotkut treenit menivät huonosti, mutta taas jotkut super hyvin! Myös saman valmennuksen sisällä saattoi olla suuriakin eroja, ja etenkin jos hyppäämisestä oli ollut taukoa, jäädyin aina aluksi mutta loppua kohti sitten sain taas otteen takaisin. Seuraava video on vuoden 2014 lopusta, ja sen otsikkokin kertoo aika paljon Ups and downs, niimpä.
Alkuvuodesta 2015 aloin saamaan jotain tolkkua koko hommaan, ja valmennuksissa meno oli suurimmaksi osaksi jo melko hyvää ja tasaista. Estekorkeus valmennuksissa liikkui siinä 100-120cm välissä, ja homma alkoi näyttämään jo ihan siedettävältä. Mä aloin myös luottaa itseeni, ja omiin ratkaisuihini, kyllä ne paikat sieltä tulee, kun laukkaa vaan estettä kohti ja vähän zoomailee. Jos ei tule, niin sitten uusi yritys!
Kesän tullen valkut alkoivat olla sellaisia, että muuten kaikki meni kivasti, mutta sitten sössin tyyliin yhden etäisyyden ja jäädyn. Pelkäsin epäonnistumista, mutta usein sain lopuksi kuitenkin korjattua. Yhdenkin virheen jälkeen mulla jäi huono fiilis koko valmennuksesta, ja syytin itseäni hienon hevosen pilaamisesta. Coda raukka joutui korjailemaan mun virheitä, ja mulle jäi huono omatunto. Varmasti syystäkin, mutta silti pitäisi osata katsoa eteenpäin, nollata, ja jatkaa.
Nyt ollaan tilanteessa, että treenit jatkuu läpi talven, ja toivon että päästäisiin etenemään kunnolla! Viime postauksesta löydätte meidän viimeisimmän estevideon, ja en tiedä olenko tähän tilanteeseen tyytyväinen vaiko en. Välillä tuntuu että oltaisiin lähes alkupisteessä, eikä oltaisi edetty mihinkään suuntaan. Sitten sitä taas katsoo jotain vanhoja kisavideoita ja miettii että en kyllä varmasti ratsasta enää noin huonosti! En tiedä pitäisikö tuijottaa esteiden korkeutta, ja olla surullinen siitä ettei tällä hetkellä treeneissä ole pystyssä 120cm-130cm radat, koska ei olla vielä valmiita sellaiseen. Yhdessä vaiheessa oltiin kuitenkin juuri siirtymässä 115cm -luokkiin, mutta hetken päästä löydänkin itseni hyppäämästä 90cm. Me edetään kuitenkin päivä kerrallaan, ja mä toivon, että meidän kaksi vuotta voisivat olla pelkkää alkua pidemmälle matkalle :)
Nähdään seuraavan spessun parissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti